Jrockin faneja ei olekaan vähän

Teen tämän postauksen yleisestä pyynnöstä. 

Viimeaikaiset liikehdinnät japanilaisen musiikin fanien keskuudessa ovat kirvoittaneet esiin sellaisia kysymyksiä, mihin meistä jokaisen olisi kuulunut kiinnittää huomiota jo vuosia sitten. Monet kysyvät: Miksi jrockin faneja ei enää ole olemassa? Miksi meille ei tule enää keikkoja Suomeen? Se johtaa suoraan johtopäätökseen: Meitä ei enää ole. Tarpeeksi.

Aloitetaan ensin laskemalla mustaa valkoiselle. Kyllä jrockin faneja on olemassa yhä edelleen. Meitä on pilvin pimein, mutta fanikanta ei ole enää yhtä aktiivista kuin aiemmin. Puhutaan siitä, että jrockin fanit ovat aikuistuneet tai siirtyneet kpopin rintamalle. Osa on, osa ei. Molempien genrejen väliinputoajat kuuntelevat yhä molempia ja käyvät molempien keikoilla, jos rahat vain suinkin riittävät kaikkeen.

Noniin. Eli, jos meitä on paljon, miksi me emme ole aktiivisia? NOCTURNAL BLOODLUSTin parissa moni uudempi ja vanhempi fani huomasi saaneensa jopa ihan vahingossa uusia kavereita itselleen. Pidimme miitin, toiset ovat menossa keikalle yhdessä ja sopiva fanipiiri löytyi pitämään hauskaa kaikkien osallistujien kesken. Hetken ajan kaikki oli taas kuin joskus niin kutsuttuina "kulta-aikoina": Mehän pystymme mihin tahansa aktiivisuudellamme! Kaiken huippu oli se, että aktiivisuus toi yhtyeen jopa Suomeen asti.

Sen jälkeen tapahtui kuitenkin jälleen tuttu laskukausi eikä juttu enää ollutkaan niin kiinnostava kuin aikaisemmin. Keikka saatiin kumminkin - kenen vika ja kenen ansio se todellisuudessa oli? Tapahtui valtava lässähdys. Uskomatonta taistelutahtoa riitti vain siihen asti, kun jotakin saavutettiin ja sen jälkeen jatketaan taas tyytyväisinä samalla linjalla kuin aina ennenkin.

Saanko nyt muistuttaa syystä, jonka takia NOCTURNAL BLOODLUST todella tuli Suomeen? 

Tämä on salaisuus, jota poikkeuksellisesti saa jakaa eteenpäin: Kyllä, se oli meidän ansiotamme. Puhtaasti fanien saavuttama kunnia. Ja me osoitimme aktiivisuutemme, minkä takia saimme sen, mitä halusimmekin. Milloin viimeksi näin on tapahtunut? En taida jaksaa muistaa, jos niin on ylipäätään tapahtunut koskaan aiemmin.

Koskaan aiemmin fanit eivät ole tarpeeksi massiivisesti ilmaisseet haluaan saada jokin tietty yhtye x tai y Suomeen, puhumattakaan siitä, että he olisivat vielä itse olleet valmiita tekemään asian eteen jotakin. Tyytyväisinä fanit ovat vain odottaneet, että heille tarjoillaan hopeatarjottimella satoja yhtyeitä nenän eteen ilman, että tarvitsisi edes ostaa lippua keikalle - mitä vielä - katsotaan tästä valtavasta tarjonnasta nyt se itselle sopiva artisti ja sitten mennään sinne, jos mennään! Varmasti tulevat joskus uudestaankin, minullahan ei ole kuluttajana mikään kiire. Ja minulla on oikeus valittaa: Odotan jo valmiiksi mahdollisuuttani haukkua keikan järjestäjä lyttyyn Facebookissa. Miksi keikkaa ei voida järjestää viikonloppuna? Miksi keikka ei kestä pidempään? Eikö lippujen hintaa voisi alentaa? No, paskahan tuo jonotussysteemikin taitaa olla, alkaa 2h aiemmin kuin Onnibus sattuu olemaan Helsingissä. VIP-tilaisuus on myös kestoltaan muutamaa tuntia liian lyhyt ja vähemmän kattava kuin mitä siltä olen jo vuosikaudet odottanut. En tule enää jrock-keikoille, jos se on minusta kiinni. Se on loppu sitten. Paitsi siis, jos se oma kultsipuppeli-ihq-yhtyeeni tulee Suomeen parin vuoden sisällä. Voin harkita asiaa, jos rahat sattuvat silloin riittämään näihin ylihinnoteltuihin lippuihin. 

"Huonoa, huonoa!" huutaa aina kuluttaja. Se on kuluttajan ainainen osa. Jos olisimme hetken realistisia, niin voisimme miettiä esimerkiksi sitä, mikä lipuissa on niin "kallista." En nyt rajallisessa tilassa lähde käsittelemään sitä puolta sen tarkemmin, mutta sanon vain: Mitä vähemmän kysyntää, sitä kalliimpi tuote. Mitä vähemmän kysyntää, sitä vähemmän tuotantoa. Sama kysynnän ja tarjonnan laki pätee keikkojenkin kohdalla. Ei tarjontaa, jos ei aktiivisuutta. Been there, done that. So cruel world. 

Kaikessa on kyse aktiivisuudesta - ja mikä tärkeämpää - yhteistyöstä. Mieti itsesi hetkeksi yhtiön päällikön paikalle. Yhtiössäsi on useita työntekijöitä, joiden tulisi saada palkkaa työstään - ja sinä olet sen kaiken maksaja. Olet vastuussa monen ihmisen taloudellisesta pärjäämisestä, myös omastasi. Olet vastuussa siitä kuinka yhtiösi tulee menestymään tulevaisuudessa ja vastaat kaikista tekemisistäsi yhtiösi työntekijöille, asiakkaille ja yhteistyökumppaneille. Harteillasi on siis valtava taakka kannettavana. Yhtiösi suunta on ollut ehkä joskus selvä, mutta lopulta huomaat, että kysyntä firmasi tuotannolle hajautuu yhä useampiin erilaisiin suuntiin. Yksi haluaa yhtiöltäsi kaljaa - jota se ei tuota jo -, toinen tulee vaatimaan leipää ja kolmas vaatteita. Yrität pitää heidät kaikki tyytyväisinä, mutta jos yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Et voi olla vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Nyt kaikki kolme asiakaskuntaa valittavat ihmeissään, miksei sinulla ole tarjota kaljaa, leipää ja Armanin muotifarkkuja juuri nyt - ja mahdollisimman halpaan hintaan tietenkin!

Yrität miettiä pääsi puhki, että jos tarjoat Armanin farkut yhdelle asiakkaallesi halvempaan hintaan kuin itse olet ne saanut, joudut tappiolle ja maksat ylijäävän hinnan omasta kukkarostasi. Jos yrität pyörittää yhtiötäsi loputtomiin oman pussisi kustannuksella pitääksesi kaikki asiakkaat mahdollisimman tyytyväisinä, niin oma kukkarosi alkaa muistuttaa nopeammin kuin uskoisitkaan enemmän anorektikkoa kuin tervettä yksilöä.  Alat jo olla sitä mieltä, että sinun on löydettävä jokin tietty suuntaus yhtiöllesi: Alat tuottamaan vain kaljaa, niin ainakin yksi osa asiakaskunnastasi pysyy tyytyväisenä tarjoamiisi palveluihin.

Jos kysyntä kaljallekin tästä huolimatta alkaa huveta, se on konkurssin paikka lopulta. Ei kaikki kestä ikuisesti, mutta voisi kestää, jos kuluttajakunta löytäisi itselleen yhteisen suunnan. He voisivat keskittää voimansa vain yhden kaljamerkin ostoon, eivät kaikkien, sillä yhtiökään ei pysty tuottamaan kuin yhdenlaista materiaalia kerrallaan, muuten se joutuu katumaan tekemiänsä valintoja.

Yritän selittää vertauskuvallani sitä, että me valitsimme yhteiseksi suunnaksemme NOCTURNAL BLOODLUSTin noin kuukausi sitten - me teimme sen eteen todellista yhteistyötä, kaikki olivat mukana ja valmiita tekemään jotakin saadakseen haluamansa. Tällä samalla tavalla meidän tulisi jatkaa eteenpäinkin, yhdessä. Annoimme selvän suunnan sille mitä haluamme ja milloin haluamme. Jos taas pari fania pyytää yksistään Suomeen tulemaan Mejibrayta, seuraavat viisi pyytävät X Japania ja loput kymmenen jäljelle jäävää haluavatkin Miyavia, niin todennäköisesti näistä yksikään ei tule toteutumaan. Meidän täytyy saavuttaa yhteinen linja ja toisemme ennen kuin täytämme vaatimustason ollaksemme potentiaalinen kuluttajakunta, jota edes kannattaisi harkita miellyttävänsä. Fiksuinta on mennä palanen kerrallaan eteenpäin.

Mitä tulee sitten siihen aktiivisuuden lopahtamiseen, niin taistelu ei yleensä lopu siihen vaan vasta alkaa. Sen jälkeen, kun yhtye on tulossa Suomeen, meidän täytyy edelleen näyttää aktiivisuutemme. Jos vastaamme kyselyyn siitä kenen haluaisimme tulevan Suomeen, emme vielä ole sitoutuneita ostamaan lippua keikalle eli täyttämään itse muilta vaatimiamme odotuksia. Liput pitää ostaa ajoissa. Niin näytämme, että olemme oikeasti tosissamme.

Yleensä jrockin skenen ylläpitämisen suhteen on ollut toimimaton seikka toisaalta se, että monille faneille on jäänyt huono maku suuhun vallitsevasta pessimistisyyden ilmapiiristä. Kadehdimme kpop-ryhmää sen hyvästä yhteishengestä, mutta todellisuus on, että jrock-faneilla on aivan yhtälainen yhteishenki, kunhan fanit vain itse sitä haluavat.

Jos on olemassa fanien eliittiä, niin miksi antaa sen vaikuttaa mihinkään? Onhan yhteiskunnallakin oma eliittinsä, mutta harvemmin tapaamme heitä kasvotusten missään tai annamme heidän vaikuttaa elämäämme - paitsi tietenkin silloin, kun he yrittävät leikata opintotukiamme. Jäljelle jäävä osa, joka kokonaisuudessaan muodostaa jopa jrockin fanikunnan, on täynnä täysin tavallisia Perttejä ja Pirkkoja, jotka eivät poikkea millään tavalla muista ihmisistä eikä edes niistä pissaliisoista kaduilla. He sattuvat vain kuuntelemaan samaa musiikkia kuin sinä - ja eihän sen pitäisi tehdä ihmisestä sentään kovin syntistä kenenkään silmissä?

Yhä edelleen jrockin parista voi löytää pitkäaikaisia ystäviä, hauskoja bileitä, miittejä ja jopa keikkoja, kunhan vain osoitamme, että olemme edelleen olemassa. Jos vain odotamme takamukset tiukasti penkissä meteoriitin syöksyvän taivaalta, niin sitten saammekin odottaa luultavasti omaan kuolemaamme asti ei-yhtään-minkään tapahtumista. Sen sijaan voisimme ottaa ohjat omiin käsiimme ja näyttää mihin meistä on, myöskin sanoa ääneen mitä me haluamme.

Se on todella pieni vaiva siitä, että jotkut vanhat jannut raahaavat omat takamuksensa Japanista asti meille pällisteltäviksi. On todella pieni vaiva osallistua järjestettyihin projekteihin, sillä ne eivät yleensä vaadi paljoa - NOCTURNAL BLOODLUSTin kohdalla kaikki lähti yhdestä vaivaisesta twiitistä. Oliko se liikaa vaadittu siihen nähden sinulta itseltäsi, että yhtye saatiin Suomeen asti?

Jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla yksilön x kanssa, mitään ei koskaan tapahtuisi. Muutos lähtee siis yksistään sinusta itsestäsi. Jos olet itse aktiivinen, joku muukin saattaa olla. Jos joku muukin on, kokonainen ryhmä ihmisiä saattaa hypätä kyytiin mukaan. Sinun äänesi ei ole mitätön. Kenenkään ääni ei ole mitätön.

Sinun äänesi voi saada ihmeitä aikaiseksi. Jos et usko, niin mene ja kokeile - ja tiedä paremmin.

Mä synnyin siellä missä tytöt hoitaa karjaa

Varoitus! Sisältää kamalaa kieltä, angstia ja valtavasti vuosien aikana patoutunutta raivoa. Sanonkin jo nyt: Älä lue, jos et osaa käsitellä ironiaa (vaikka suurinosa tekstistä onkin täysin totta.) Teksti tiivistyksenä: "Tervetuloa takaisin peruskoulu!" // Subjektiivinen kokemus koulusta pikkuisella paikkakunnalla. 

-----

Mä synnyin siellä missä tytöt hoitaa karjaa. 

Hei, ne tosiaan sanoo, että kaikkialla on ongelmia ja kaupungissa aina enemmän kuin maalla. Nuoriso notkuu jossain kauppakeskuksen kulmalla sätkät käsissään, kun ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Koulukiusaaminen on rajumpaa, opettajiakin uhkaillaan jatkuvasti. Maallahan kaikki on hyvin kaikilla ja rauhallisesti elellään pienissä piireissä. Sehän se vasta onkin turvallista ja mukavaa. Siis mitä, ettekö olleetkaan samaa mieltä? Haluaisitte muuttaa kaupunkiin? Hullua. Miettikää nyt, olen nähnyt kaupungissa opettaessani, että...

Onhan ne tarinat kuultu jo tuhansia kertoja koulurupeaman aikana. Maalla asuessa on mahdollisuuksia ties minkälaisiin harrastuksiin, kun niihin vain löytyisi osallistujia tarpeeksi (oikeasti, 10 henkeäkin riittää!) On teidän oma vikanne, jos valitatte, ettei täällä voi tehdä mitään kivaa. Ilmottautukaa koulun salibandy-harkkoihin tai menkää pianotunneille. Jalkapalloakin löytyy ja yleisurheilukenttä on aivan loistava paikka! Joo, uimahallikin on tuolla kylän laidalla. Siellä polskutellaan ahkerasti kesät talvet (= niin, kesäisin tarjolla jopa 5-12-vuotiaiden uimakoulu.) Niin, todellakin uskomattoman monia mahdollisuuksia!

... Kunhan siellä ei tulisi vastaan se sama jätkä, joka haukkui läskiksi lehmäksi ja uhkasi kaupan päälle tappaa/käski tehdä itsemurhan. Oikeastaan se tekee sitä joka päivä, mutta ainut mitä asialle kukaan voi tehdä on sen kertominen, että "se nyt vaan on tollanen, kaikkihan sen nyt tietää - älä välitä."

... Tai se tyttö täydellinen, joka aina jaksaa arvostella kaikkea mitä teet, koska olet niin ruma. Se tyttö loistaa korkealla jalustalla kaikkien silmissä, kun sen isoisoisä oli joku kylän kapinasankari vuonna 1940. Sellanen sukunimi kantaa pitkälle ja siis, onhan tämä tyttökin täyttä kultaa. Menestyy kaikessa ja kaikki tietää joka vuosi kuka voittaa kultamitalin yleisurheilukisoissa. Sen ympärillä pyörii kaikki jätkät ja muidenkin pitää kumarrella niin pitkään, että selkäkin katkeaa siinä matkalla. Muilla nyt ei ole mitään mahdollisuuksia olla yhtä täydellisiä.

Liikuntatunnilla tykätään, että sama kaveri on kaikkia kannustava opettajan kultalellikki, jolle annetaan anteeksi kaikki vammat ja tunneilta poissaolot (koska liikuntakisoistahan ne tulivat tietenkin - mutta se voitti ne silti, mikä sankariteko polkea viimeiseen asti maaliin nivelsiteet poikki!) Suurin vamma tosin taitaakin olla sitten päässä, mutta kukaan ei uskalla sanoa ääneen pelätessään joutuvansa epäsuosituksi. Jos joku muu valittaa jalkavammaa kuin kultamitalin saanut täydellisyys, niin sehän ei ole mitään oikeaa kipua. Joku keksitty juttu vaan. Säälistä varmaan sait sen poissaolotodistuksen tällekin tunnille. Oothan sä jopa niin säälittävä, että saat jopa terveydenhoitajan lähettämään sut kotiin. Mutta anteeksi et saa, entistä kovempi rääkki odottaa sitten seuraavalla tunnilla - ja puhuttelu myös tunnin jälkeen.

 Päteä tunnilla saa ne, joilla on oikea mielipide. Jos sanot väärän mielipiteen (tai oikeastaan vain sen mitä kirjassa lukee/oman ajatuksesi), niin kaikki muistaa sen kyllä 10 vuotta jälkikäteen. Oot muutenkin epäsuosiossa, älä edes yritä päteä. Keksit tuonkin vaan päästäsi tai yrität olla joku hirvee hikari joka tunnilla, kun kerran uskalsit viitata ja avata suusi. Ja ai niin, sun veljesi samassa koulussa noin 12 vuotta sitten oli ihan samanlainen kuin sinä. Hirveä riiviö, mikä ihme siinä on, että oot ihan samanlainen kuin se? Kukaan ei edes kato suhun, kun ne tuntee sun veljen - tai siis, on kuullut siitä mehukkaita tarinoita, missä se kiipesi Mount Everestille ja tippu alas huutaessaan, että "mä olen Suomesta!!" - ja saattoi koko maan häpeään. Tai ainakin koko paikkakunnan. Kuka sut nyt haluaisi sen takia tuntea? Ei kukaan. Anna olla. Katoa ja kuole pois, kukaan ei tarvitse sua.

Hei, miksi te sanotte, että haluatte muuttaa pois täältä? Tää kunta kuolee muutenkin sukupuuttoon, kaupat lopetetaan ja koulukin loppuu kohta, vaikka täällä tarjotaan parasta koulutusta koko maailmassa. Ei kukaan varmaan epäile koulutuksen laadukkuutta, mutta ihmisten laadukkuutta kyllä. Siis miksi? Mikä ihmisissä täällä on hirveää? Se vai, kun me välitetään kaikista ja pidetään kaikki yhtä, kun ollaan niin pienellä paikkakunnalla? Kaikki tuntee toisensa ja tukee toisiaan ihan pyytämättäkin. Älkää nyt mihinkään lähtekö - täällähän on maailman kivointa.

Niin siis, täällä lehmien ja kissojen keskellä. Ei lehmissä ja kissoissa ole mitään vikaa (ainakin ne ovat paljon mukavampia kuin täällä olevat ihmiset) - ja ehkä tää pystylaidunkin about 100km jokaiseen suuntaan on ihan jees katottavaa vielä seuraavat 10 vuotta, kunhan sen jälkeen pääsisi edes helvetin kauaksi näistä kulmista. Samat naamat ja samat pillurallit mautoilla pitkin kilometrin pituista raittia, kun jengi siellä kylän laidalla jauhaa paskaa leukien kaivatessa jo pahasti rasvausta. Alaikäset vetää naamoja jatkuvasti siellä täällä hauskoissa bileissä (pulsut kantaa niille kaljaa kaupasta, kun ei oo muutakaan tekemistä), mistä sitten voi kertoa hurjia tarinoita - mut vaan tietäjät tietää, koska surkimuksia ei oteta mukaan. Eli niitä, jotka opiskelee jotakin ja tietää jostain muustakin jotain kuin kyläjuoruista.

Jos et tosiaan tiedä mitä Maunonen teki eilen tuhannen kännissä ajaessaan autonsa sisään kaupan lasista ja miten joku pikkutenu kusi auton penkille niin et todellakaan ole mitään (nämäkin olevinaan hyviä juttuja, "mistä keksit tehdä tollasta, paras juttu vuosiin!!??"). Ihmisarvosi on mitätön, joten olet vain joidenkin "sua parempien" ihmisten kynnysmatto mistä saa sanoa ihan mitä vaan ja mille saa tehdä ihan mitä vaan. Teitpä mitä tahansa, koko kylä tietää siitä jonkun kehittelemän oman tarinan eli todennäköisesti kukaan ei usko, että sun päässäsi liikkuu yhtään mitään järkevää ajatusta ja olet kirjaimellisesti vain idiootti koko paikkakunnan silmissä. Eikä se mitään, kyllä sinun idiotismistasi tiedetään Oulussakin asti, vaikka asuisit Etelä-Suomessa.

Sitten jatkotarinana: Jonakin päivänä, kun opiskelet yliopistossa, niin joku tulee kysymään baarissa: "Sähän oot se koulukiusattu tyttö?" ja joku sua koko kouluajan kivillä mustelmille  heitellyt kusipää tulee itkemään sulta anteeksipyyntöä tekemistään pahoista asioista tuhannen tuiterissa. Et ees tunne koko henkilöä, mutta näin vaan tapahtuu ja koko se paska kaatuu sun päällesi jälleen. Et vaan voi asialle mitään. Et ole ikinä puhunutkaan kenellekään mitään itsestäsi. Mutta kaikki tietää kaiken silti susta - ja aivan jumalattomasti päin persettä.

Niin, että sen takia joku haluaa hakata sut koulun jälkeen. Voit vaan kestää, että silleen hauskasti sanottuna Cheekin sanoin: "Vaan vahvat selviytyy, Darwinit täski pätee." 

Sitten palataan taas iloisesti jatkamaan sitä samaa mantraa, miten täällä pienessä piirissä kaikki on ihanasti ja tyttö täydelliset jatkaa kulkuaan ylpeinä pää pystyssä. Ehkä kukaan ei vaan avaa suutaan, sillä tässä ilmapiirissä on vaan totuttu elämään. On surkimukset ja aatelisto, joka on ensin pistänyt sut mahdollisimman alas tuliseen helvettiin. Sen jälkeen ne jää notkumaan kylän laidalle loppuelämäkseen edelleen jonain suurina sankareina, jotka laittaa poliisipakun takapenkiltä kuvia nettiin, että "taas ollaan radalla, jeejee!" Hyvin menee tosiaan. Tämänhän loistavammin ei voisi mennä.

Ei se mitään. Ehkä kärsit loppuelämäsi, kun et päässyt muualle ajoissa ja jos pääsit, niin elämäsi avartui aivan uudella tavalla siihen, että elämä ja ihmiset voivatkin olla yhtäkkiä jopa ihan kivoja. Ehkä uskallat elää, ehkä uskallat taas avata suusi jossakin rohkeasti ja olla oma itsesi. Ehkä uskallat olla ystävä jonkun kanssa, joka ei heti seuraavassa kääntessä puukota selkään kertomalla paskaa identiteetistäsi koko kansalle ihan kuin ei muutakaan elämää omistaisi.

En tiedä onko se tylsyyteen kuolemista vai mitä. Ehkä se on sitäkin, en vain koskaan ole ymmärtänyt tätä menoa enkä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin ollaan jumissa, mutta ainakin suunta on selvä: Mahdollisimman äkkiä pois.

Joten: "Jääkää tänne, täällähän on kivaa ja turvallista! Parhain mahdollinen kasvuympäristö nuorelle, täällä ei ole mitään ongelmia kenelläkään!" Tietäisittepä vaan. Ja kyllä te sen  tiedätte, mutta edelleenkään kukaan ei sano sitä ääneen, koska ei uskalla.

"Mä synnyin siellä, missä ajatukset täytyy liittää jonkun agendaan." - Paula Vesala, Tytöt ei soita kitaraa 

Vuorovaikutus suomalaisen kanssa on kuin rämpisi tervassa

Yleisesti ottaen suomalaisten suosituin motto on, että suomalainen on juro murjottaja, "joka ei vastaa, kun häneltä kysytään jotain, mutta vastaa silti silloin, kun häneltä ei kysytä mitään."

Tämä pätee usein sosiaaliseen vuorovaikutukseen suomalaisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että tämä ei todellakaan päde moniin suomalaisiin vuorovaikutuksen tapahtuessa kasvokkain. Minä olen sellainen ärsyttävä suomalainen, joka jää höpöttämään mieluusti lyhyitä keskusteluja kaupan myyjän kanssa (jos jonoa ei ole ja liikkeessä on muutenkin hiljaista.) Teen samaa odottaessani tulevaa vuoroa pysäkillä, jonkun istahtaessani viereeni bussissa ja kävellessäni baarista kotiin yksin. En lähes koskaan törmää keskustelun avatessani ihmistyyppeihin, jotka vain murahtaisivat epäkohteliaasti takaisin jotakin ja jäisivät mieluusti omaan yksinäiseen linnaansa hermoilemaan siitä, että paikalla on toinenkin ihminen. Suomessa pätee vain se sääntö, että jos kukaan ei edes aloita keskustelua, kaikki pysyvät hiljaa. Suurinosa kuitenkin on erityisen mielissään jatkamassa jutustelua, jos edes yksi joukon jäsenistä uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä. Tällaisia me suomalaiset vain olemme. Tuntemattomille ei saa puhua, mutta salaa podemme silti jatkuvaa halua yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Sitä ei vain saa vahingossakaan myöntää! Jos myönnät, olet hävinnyt pelin.

Sen sijaan suomalaisten sosiaalinen kömpelyys näkyy kunnolla vasta internetin puolella. Useimmiten sanomme, että "netissä tulee juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mutta luonnossa olen niin ujo, etten uskalla sanoa mitään." Se pitää varmasti paikkansa joidenkin kohdalla, mutta asia on myös toisinpäin: tapaat mukavan tyypin jossakin ja juttu lentää taukoamatta hyvin, mutta saadessasi hänen yhteystietonsa ja yrittäessäsi jatkaa juttelua netissä, toinen ei enää osaakaan olla aktiivinen osapuoli keskustelussa millään tavalla. Olen miettinyt usein, mistä tämä ilmiö ylipäätään johtuu. Johtuuko se vain siitä, että toista ei enää kiinnostakaan nettiprofiilisi nähtyään jutella kanssasi vai siitä, että hän on niin kiireinen, ettei ehdi olla kiinnostunut juttelemisestasi kanssasi (ainakaan niin kiinnostunut, että näkisi vaivaa tehdäkseen jutustelusta yhtä sujuvaa kuin luonnossakin)?

Toiset ihmiset eivät ole sosiaalisuuden multihuipentumia siinä suhteessa, että he olisivat suuna päänä juttelemassa tai kertomassa hauskoja juttuja päivän tapahtumista. Joskus ongelma on siinä, että todellisuudessa omista jutuista ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa joka päivälle - eikä tarvitsekaan olla. Seuraava kysymys kuitenkin kuuluu, että jos omista jutuista ei tunnu olevan mitään kerrottavaa, estääkö se silti kysymästä toiselta osapuolelta mitä hänelle kuuluu ja yrittämästä jatkaa keskustelua jollakin muulla tavalla? Minun mielestäni ei. Onko kyse sitten pikemminkin siitä, että mielikuvitus juteltavien aiheiden suhteen ei vain luista vai eikö kysymyksiä uskalleta esittää? 

Yksi ihmisryhmä on sellainen, joka toteaa, että he eivät uskalla kysellä (he ovat ujoja ja ajattelevat, että jos toisella ihmisellä on kerrottavaa jostakin, he kertovat asiansa suoraan tai aloittavat juttelun aiheesta, joka heitä itseään sattuu kiinnostamaan.) Tämä voikin olla harvinaisen helppoa sellaiselle ihmiselle, joka yrittää hoitaa supliikkia toisen osapuolen kanssa jatkuvasti toisen kiinnostuksen tasoa ajattelematta. On helppoa aloittaa aihe ja nähdä vuorovaikutuksessa kasvokkain millaista viestiä toisen elekieli kertoo hänen kiinnostuksensa tasosta - mutta välityspalvelimien kautta juteltaessa tällaisen seikan arvioiminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Usein tärkein asia vuorovaikutuksessa on katsekontakti, joka viestii tiedostomattomasti erilaisia asioita siitä, milloin ihminen alkaa kyllästyä meneillä olevaan aiheeseen, vältteleekö hän aiheesta puhumista vai kuunteleeko hän silmät pyöreinä ja innostuneena sinun juttuasi. Kun et sitten halua kasvokkainkaan tylsistyttää keskustelukumppaniasi kuoliaaksi jutuillasi, miten kestäisit tehdä sen täysin tiedottomana netin välityksellä? 

Silloin vuorovaikutuksen peruspilarit astuvat ydinasemaan, vaikka sitä emme välttämättä tiedostaisikaan. Jotkut ihmiset osaavat jutella ummet ja lammet itsestään, mutta toiselta he eivät koskaan kysy mitään. Tämän tyypin ihmiset ovat useimmiten niin tasaisen kiinnostuneita itsestään, että se on ilmiselvää jo muutaman jutustelukerran jälkeen. Netin tarjoama vuorovaikutuskenttä kuitenkin mahdollistaa sen, että vastoin kasvokkain itsestään kiinnostunut ihminen - ja myös sinulta tarkentavia kysymyksiä kyselevä, sinunkin elämästäsi kiinnostunut tyyppi - muuttuukin netin keskustelupalstalla sosiaalisesti niin kömpelöksi, että koko keskustelun johtaminen on sinun vastuullasi. Jos et koskaan kysy toiselta mitään ja osoita sillä tavalla olevasi hänestä ihmisenä kiinnostunut, miten voit odottaa, että hän jaksaisi jutella kanssasi kovinkaan pitkään? Kaikista vaikeinta keskustelua on viedä eteenpäin myös silloin, jos samalla yrittää kertoa kyselybuumin ohessa itsestään, mutta keskustelukumppani ei osaa tarttua vastavuoroisesti näihin asioihin mitenkään kiinni. Toisaalta tällaisen ihmistyypin olemassa oleminen harmittaa itseäni siinä suhteessa, että moni kasvokkain sosiaalisesti potentiaalinen ja miellyttävä ihminen menee hukkaan sen takia, että netissä jutteleminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla - ja nykyään se on melkein ainut keino pitää aktiivisesti yhteyttä, jos osapuolien välillä on runsaasti välimatkaa. 

Tässä vaiheessa valituskaarta on hyvä ottaa huomioon se, että tärkeää ei ole olla ainoastaan kiinnostunut vaan olla myös kiinnostava. Monimutkainen yhtälö siinä suhteessa, että monet itsensä täysin keskustelussa taka-alalle jättävät ihmiset (ilman esitettyjä kysymyksiä heidän omasta elämästään) eivät uskalla ruveta kesken juttelun kertomaan asioita itsestään. Toki voisi ajatella, että tällainenkin ihminen on sosiaalisilta taidoiltaan huono, mutta usein sosiaalisuudessa ei ole kyse vain siitä, että osaa kertoa paljon asioita itsestään - vaan myös siitä, että osaa kuunnella. Tutkimuksien mukaan suosituimpia ihmistyyppejä ovatkin ne, jotka asettuvat omatoimisesti kuuntelijan rooliin. (Melko ironista, eikö totta?) 

Suurempi kysymys tämän jälkeen on pitäisikö sellainen ihminen, joka on sosiaalisesti suhteellisen kyvytön internetissä, mutta ei silti kasvokkain tavattaessa, jättää taakseen vai ei? Onko olemassa sopivaa balanssia sen suhteen mitä itsestään saa kertoa, ja miten jutun saisi jatkumaan silloinkin, kun toinen näyttäisi olevan kyvytön esittämään kiinnostusta keskustelun toista osapuolta kohtaan esimerkiksi ujouden takia? 

Onko kyseessä loppupeleissä edes suomalaisten yleinen jurous vai toimeentulemista helpottavan small talk-kulttuurin uupuminen pienessä pohjolassamme? 

Kertokaa ajatuksianne aiheesta ja tulkaa juttelemaan tästä, jos olette miettineet samoja aiheita tai postaukseni sai sinut miettimään asiaa laajemminkin. 

Hyvää lomaa kaikille!

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen

Sitoutumisen kammo on yllättävän yleistä, joten päätin pohtia asiaa vähän laajemmassa mittakaavassa. Miksi se on yleistä? Mitä pitäisi tehdä, jotta sitoutumisen kammoon ei jäisi roikkumaan kiinni? Onko kyse vain ihmisten hallitsemattomista haluista vai jostain, mitä jokainen haluaisi kokeilla, mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa?

Parisuhdemuotoja ja tapoja parantaa jo vanhaa parisuhdetta on määriteltynä nykyään kymmenittäin. Ne ovat yhdessä kuin jäätelötiski, josta jokainen saa itse valita mistä jäätelöstä tykkää - mutta sitten pitäisi vielä tilata jäätelöä kaverillekin, jolloin homma muuttuu monimutkaiseksi. Pitääkö kaveri samasta jäätelöstä vai haluaako se sittenkin mansikkaa? Lakritsia vai pähkinöitä? Hei kaveri, mitä sä haluat? Jos se ottaakin jotain sellaista, mitä ei voi itse sietää. Tai sanoo "ihan sama." Kaveri olisi muuten kyllä täydellinen, mutta tuo asenne ja jäätelömaku ei vain täsmää yhteen sinun halujesi kanssa. Mitäs nyt sitten tehdään?

Yleinen oletus on se, että parisuhteessa on kaksi osapuolta, jotka antavat kaikkensa saadakseen parisuhteen toimimaan. Harvemmin parisuhde kuitenkaan toimii, kun suhdetta hankaloittaviksi asioiksi nousevat pettäminen, muille flirttaileminen, erilaiset päämäärät, sairaudet, luottamuspula, epärehellisyys .. Ja lumipallo vain jatkaa kasvamistaan, kunnes rankan eron päätteeksi molemmat päättävät taas yrittää uudelleen jonkun toisen kanssa, ns. "kasvettuaan erilleen." Sellaista sattuu, mutta sattuuko sittenkään?

Ihminen on sellainen olento, että ihan kuin lehmänkin mielestä laitumella, se näkee ruohon vihreämpänä aina aidan toisella puolella. Oma kumppani kyllästyttää ja baarissa viaton flirttaileminen ei tunnu kovinkaan isolta asialta, jos etsitään väliaikaista piristystä jo alkuhuuman kärsineeseen suhteeseen. Kumppani voi avata kokeilunsa jälkeen silmänsä ja todeta, ettei välipiristys ollutkaan oikeasti kovin hyvä idea - mutta se on jo tehty, mikä on tehty. Jos hän saa innostusta pettämisen jälkeen parantaa nykyistä suhdettaan, niin toinen ei välttämättä näe asiaa ihan yhtä positiivisena asiana ja haluaa samantien eron.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitä rakkaus todella on. Suurinosa maailman avioliitoista on sovittuja ja jonkun muun kuin avioliiton osapuolien valitsema asia. Monet sovituista avioliitoista toimivat, sillä kaksi osapuolta ovat sitoutuneet pitämään toisistaan huolta ja he tutustuvat pakon edessä molempien hyviin sekä huonoihin puoliin. Tästä voisi päätellä, että kulutetun kliseen mukaan "rakkaus on tahtotila - ei tunne." Pohjolassamme kumppani valitaankin juuri sen tunteen mukaan. Ihastuksen aikana ihmisen aivot alkavat erittää kipuja lievittäviä sekä mielihyvää lisääviä hormoneja kuten dopamiinia. Serotoniini pitää yllä ihmisen vireystasoa, oksitosiini vahvistaa kiintymyksen tunnetta, adrenaliini lisää suorituskykyä. Kemikaalicocktailin ylläpitämä ihastuksen tunne sekoitetaan usein rakkauteen (jonka aikana kumppanissa on mahdotonta nähdä mitään negatiivista) ja se kestää ihmisillä yleensä puolesta vuodesta jopa kahteen vuoteen. Ja siinä piilee syy, miksi ihmiset eroavat usein puolen vuoden jälkeen. Rakkauteen siirtyminen ihastumisen vaiheesta vaatii paljon työtä ja ehdotonta halua olla toisen ihmisen kanssa - ja sitä työtä monet eivät tee. Rakkaus on toisen ihmisen hyvien ja huonojen puolien hyväksymistä tasavertaisesti. Jos on nähnyt ennen vain hyviä puolia, fakta huonojen näkemisestä voi olla niin karu, että se hajottaa ennen "täydellisenä" nähdyn parisuhteen kokonaan palasiksi. Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassakaan, mutta sitä kohden voidaan aina pyrkiä.

Kokisin, että hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet haluavat vielä tehdä töitä yhdessäolemisen eteen, vaikka toinen pettäisikin tai muulla tavalla onnistuisi loukkaamaan. Avaimet lukkoihin pitää vain löytää, sillä jokaisen parin kohdalla avaimet ovat erilaiset. Yhdessä pysymisen halu säilyy sen jälkeenkin, vaikka ongelmakohtia jouduttaisiin selvittelemään yhdessä.

Mitä tulee sitten "vihreämpänä ruohon näkemiseen aidan toisella puolen", niin perustelen uskomuksiani sillä, ettei ihmistä ole alunperinkään luotu yksiavioiseksi olennoksi. En sano, että pettäminen olisi oikein, mutta ihminen voi ihastua kymmeniä kertoja päivässä - mikä ei tietenkään tarkoita, että ihastuminen johtaisi aina pettämiseen asti. Huomattavasti kierompi kysymys siinä on se, että johtuuko ihastuminen useisiin eri henkilöihin siitä, että ihminen on biologisella pohjalla [eläinlajista periytyneenä] luotu pitämään lajikantansa yllä lisääntymällä (minkä vuoksi tunteet heräävät) vai johtuuko se siitä, että ihminen haluaa aina enemmän kuin sillä jo on? Useimmille eläinlajeille kumppanin vaihtaminen tai pettäminen ovat kuitenkin niitä hyödyttäviä tekijöitä, sillä niiden tulee lisääntyä mahdollisimman paljon ja ne saavat suojaa sekä parempia geenejä jälkeläisilleen useammalta kuin yhdeltä kumppanilta. Harva eläinlaji on ylipäätään täysin yksiavioinen, joten miksi olisi ihminenkään?

Tästä syystä luulenkin, että jäätelötiskillä on olemassa monipuolisia vaihtoehtoja parisuhteen lukuisille muodoille ihmistenkin keskuudessa. On olemassa polyamoriaa (monisuhteisuus), avointa suhdetta (vakituisesti yhden ihmisen kanssa, mutta yhden yön juttuja saa olla parin sopimusten mukaisesti), monosuhteita (yksiavioisuus) ja luettelo aina vain kasvaa. Avoimen suhteen tai polyamorian tarkoituksena ei ole, että ihminen voi valita yhden vakituisen kumppanin vierelleen ja sen ohella silti etsiä elämäänsä "parempia vaihtoehtoja nykyisen tilalle" vaan pikemminkin sitä, että ihminen rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan silti vakituista kumppaniaan hylkäämättä. Mustasukkaisuus vain astuu usein suhteen eteen eivätkä tällaiset vaihtoehdot parisuhteelle ole yleisesti hyväksyttyjä. Ihmisten täytyy punnita yleensä pitkään pystyvätkö he ajattelemaan kumppaniaan myös jonkun toisen kanssa eivätkä he olisi välttämättä enää parisuhteensa päätähtiä niinkuin monosuhteessa heidän sitä kuuluisi olla. Kokemusten mukaan kuitenkin ihminen saa hyväksyvämmässä ja vähemmän lukitsevassa parisuhdemuodossa aikaa sekä vapauden käsitellä omia tunteitaan perusteellisemmin. Mukaan voi tarttua myös uusia kokemuksia, joita he voivat toteuttaa sitten vakituisen kumppaninsa/kumppaniensa kanssa, jolloin suhteet hyödyttävät mm. henkisen kasvun kannalta kaikkia osapuolia.

Monosuhteessa taas on se kurja puoli, että valinnanvaraa tai varaa vilkuilla muita ei ole, olipa se sitten viatonta tai ei. Ihmiset kantavat yleensä hirveää tuskaa siitä, etteivät he ehdi elää ja oppia kaikkea nuorena - sillä jos he eivät tee sitä nyt, myöhemmin parinvalinta voi olla huomattavasti vaikeampaa ja erilaisten kokemuksien hakuisuus johtaa yksinäisyyteen. Jos hyvä peruskallio on jo löytynyt, parin vaihtaminen lennosta uusien kokemuksien saamiseksi ei ole se kaikkein tervein vaihtoehto kummankaan henkiselle hyvinvoinnille. Ongelmaksi muodostuu se, miten selittää hyvälle peruskalliolleen, että hän ei ole huono, mutta ennen vanhentumista tekisi mieli kokeilla muutakin kuin aina jyystää sitä samaa vanhaa puuta. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että hyvässäkin parisuhteessa halutaan kokeilla välillä muuta, jotta ymmärrettäisiin mitä kaikkea oma parisuhde loppupeleissä muihin verrattuna tarjoaakaan. Hyväkin parisuhde muuttuu lähes aina jossakin vaiheessa itsestäänselvyydeksi, jos sitä ei huomata ajoissa herättää taas henkiin. Toista ihmistä ei vain voi eikä saa missään nimessä omistaa, sillä hän ei ole ostettavissa ja säilöttävissä oleva tavara näyteikkunassa.

Joten olkaa jäätelötiskillänne avoimia itsellenne sekä muita kohtaan, sillä kuten aikaisemmin jo vanhaa kliseetä kulutinkin: Rakkaus ei ole tunne vaan tahtotila. Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa, että uudet asiat eivät ole uhka vaan ne saattavat tehdä jo vanhalle hyvääkin. Rehellisyys etenkin on kaiken a ja o sekä aakkoset niiden välissä, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Sillä kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken se kärsii. 

Jos elämällä olisikin merkitys

Pitäisi löytää uusi näkökulma aina kaikkeen.

Ne sanovat, että ajattelen asioista eri tavalla ja syvemmin kuin he ovat itse koskaan ajatelleet - mutta minä nostan pääni ja kysyn, että eikö tässä universumissa kukaan ajattele mitään omalla päällään? Ihminen on laumasielu, joka aina turvautuu muuhun joukkoon saadakseen oikeutusta itselleen ja teoilleen. Jopa täysin huomaamatta erilaisista erilaisimmaksikin itsensä kuvitellut olento tekee juuri ne samat temput, mitä joku muu teki häntä hetkeä aikaisemmin. Ei ole mitään uutta, joku muukin ajattelee samalla tavalla kanssasi, ajattelit sitten miten tahansa. Pinnallisesti tai syvällisesti. On samantekevää sukellatko syvävesiin itsesi riekaleiksi repien vai et, joku on kuitenkin käynyt siellä jo ennen sinua. Kyse on kai ymmärtämisestä ja asioiden tajuamisesta. Einstein on kerran sanonut, että jos et osaa selittää sitä kuusivuotiaalle, et ymmärrä sitä vielä itsekään.

Kaikista pahinta tiedottomuudessa ja ymmärtämättömyydessä on kuitenkin se, että ajattelee itsensä niin solmuille, että ajatus katoaa samantien, kun yrittää selittää asioita edes itselleen. Aina voi viisastella muille, että näinhän se menee, etkö nyt tajunnut, mutta todellisuudessa tietää syvällä sisimmässään olevansa aivan yhtä ulalla kuin se, jota yrittää neuvoa kuin parhainkin asiantuntija. Olen todistanut sellaista symbioosia aivan liian monia kertoja. Sitä voi vain onnellisessa epätietoisuudessaan toivoa, että joku tulisi ja sanoisi samat asiat hieman eri tavalla, että jaksaisi edes ottaa sen kapulan kauniiseen käteensä ja yrittää ymmärtää sitten sitä kautta sen, mitä juuri itse on yrittänyt epätoivoisesti päässään selvittää.

Jokainen olento pyörii kai silti yhtä suloisessa umpikujassa itsensä kanssa kuin kaikki muutkin sen ympärillä, koska kaikki tekevät niin - mihinkään ei ole mitään ratkaisuja. Jos kerran uskoo johonkin, niin joku valopää tulee ja etsii siitäkin kaikki porsaanreiät esille ryhtyen hieromaan niitä päin meikkivoiteita. Elämä on oppimista kuolemaan saakka. Kuka niinkin hienon sanonnan on keksinyt, kun siinä ei ole mitään järkeä? Loppupeleissä kuolee niin sanotussa Sokrateen onnellisuuden kuplassa siitä, että "nyt tiedän, etten tiedä mitään."

Kuoleeko siinä levollisena ja onnellisena? Ehkä, kun on tarpeeksi kauan pyöritellyt päässään loputtomia kysymyksiä ja sitten heittänyt perseet olalle todeten, että eihän tässä mitään punaista lankaa tai järkeä ollutkaan - ei sitten niin missään. Ihminen syntyy yhtä tiedottomana kuin se tulee kuolemaankin. Ja silti jotkut käyttävät koko elämänsä sen suuren vastauksen metsästämiseen, jonka jokainen vuorollaan kuvittelee avaavan itselleen paratiisin ja peläten odottaa sitä hetkeä, kun vastaus tulisikin olemaan jotain, mitä ei olisi tahtonutkaan kuulla. Miksi etsimme jotain suurta elämän tarkoitusta? Ei ihminen tahdo ikinä kuulla mitään sellaista, mikä rikkoisi sen suuren ja hekumallisen illuusion siitä, että sen elämällä on oikeasti valtavasti merkitystä merivirtojen suuntaan ja maailman kohtaloon. Ehkä mitään merkitystä ei ole. Sitten ne sanovat, että eihän elämisellä ylipäätään mitään merkitystä sitten ole, jos elämiseen ei ole olemassa mitään syytä. Miksi pitäisi olla jokin syy, miksei vain voisi nauttia ja tanssia sateessa, kun täällä vielä ollaan? Tuskinpa synnyimme maailmaan ikuiseen merkitysjahtiinkaan, jolle ei ole tulossa koskaan minkäänlaista loppua.

Leporankana ja pää edellä seinään, sellaista se elämä kai vain on. Turha kuluttaa päätään hulluuteen asti tuhansilla kysymyksillä, jotka jäävät kumminkin ainiaaksi ilman vastauksia.

Sielujen kiertokulku

Miten kuvailisit vanhaa sielua? Entä nuorta? Onko vanha sielu sellainen, joka on elänyt jo monta elämää ennen nykyistä, oppii asioita helpommin kuin muut ja tietää enemmän? On kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tietääkö nuori sielu vielä miten se käsittelee elämänsä tapahtumia ja tunteita järjellä, ei kaikkea  vain tunteen kautta? Vai onko vanha sielu jo oppinut, että ihmiset elävät tunteidensa narreina koko ikänsä ja ne ovat silti parhain asia, mitä ihminen kantaa mukanaan - hyvine ja pahoine puolineen?

Sielujen kiertokulku liitetään usein uskonnollisuuteen. En silti näe, että uskomus kuoleman jälkeisestä tai aiemmasta elämästä tarvitsisi mitenkään kirkkoihin tai kappeleihin sidottua uskonnollisuutta vierelleen. Uskonnollisuus on itsessään pelkkää uskoa. Uskoa ylipäätään vain johonkin ja elämistä sen mukaan, mihin itse uskoo. Jokainen ihminen on elämässään uskonnollinen - ei uskova siinä mielessä, että kuuluu johonkin kristikuuntaan. Tarvitaanko kirkkoja välityslinjaksi sille, että uskot olevasi Jumalan lapsi? Ei tarvita. Usko on sinussa, se ei asu läheisessä kirkossa tai kappelissa. Elämä on sinussa. Uskot siihen tai et. Elämä ei ole tässä maailmassa vaan sinun silmiesi takana. Kaikki riippuu vain siitä, miten itse asian ajattelet.

Ihmiset ovat vain koulutettu riippumaan materiasta ja rahasta tavalla tai toisella; ilman ruokaa kuolet, alasti et voi kulkea, ilman asuntoa ja siihen liittyviä kustannuksia sinulla ei ole kotia. Ainakin niin uskot. Ei, sinun on pakko uskoa. Niin se elämä vain pyörii, kun et pärjää omillasi. Aina olet riippuvainen jostakin, minkä vain uskot olevan itsellesi parhaaksi tai joku muu sanoo sen sitä sinulle olevan.

Nytkin voisit sanoa uskomuksiesi mukaisesti, että eivät ne sielut mihinkään kierrä. Keho kulkee, sielu sen mukana. Kaikki maatuu, ei mitään ole enää sen jälkeen jäljellä. Mihin ne sielut sitten menisivät tai mistä ne tulisivat? Lapsi syntyy äitinsä kohdussa eikä sillä ole mitään tietoa edellisestä elämästä. Mutta entä, jos olisikin? Mikä on mahdollisuutemme todistaa uskoamme tähänkään? Ehkä tiede, mutta ei muuta. Taas voidaan kysyä uskotko enemmän tieteeseen vai uskontoon. Uskotko? Kaikessa on kyse uskosta ja sen käsittelemisestä. Tiede on täynnä arvailuja, joita jotkut ihmiset uskomuksissaan pitävät oikeina. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää eikä edes toista parempaa arvausta tai tutkimusta. Voiko sata kärpästä olla väärässä? Kyllä voi. Kuinka moni nero onkaan teloitettu sen takia, että silloin hänen uskomuksensa todettiin vääriksi, vaikka maapallon väitetään nyt olevan pyöreä ja pyörivänkin vielä, kun ennen se oli pelkkä pannukakku? Ja minkä takia? Ihmisten uskon. Sinun uskosi.

Maailmassa on miljardeja eri vaihtoehtoja, joiden seasta vain pitää nostaa oikea tikkarintikku, jonka uskoo olevan kaikkein parasta imeskellä ja pureskella. Hyvä tikkari kestää pienen puremisen, huono rikkoutuu ensimmäisellä puremiskerralla. Uskomuksen pitää olla mahdollisimman kestävä, olipa se sitten mitä tahansa. Onko sielujen kiertokulkuun uskominen kestävää laatua? Ainakaan siihen meillä kenelläkään ei ole olemassa mitään niin sanotusti varmoja vastauksia.

Oletko sinä nuori ja villi vai vanha ja väsynyt? Onko väsymys sitä, että tiedät liikaa maailmasta etkä kestä sen raakalaismaisuutta? Minä uskon, että joskus vanha sielu tiedostaa kaiken ympärillään olevista energioista. Tiedostaa tutkia, haluaa kyseenalaistaa, antaa vaihtoehdon kaikelle tapahtuvalle. Toisaalta vanha sielu saattaisi jo olla kadottanut kontaktinsa maailman energioihin, etääntynyt jo kauas kuten lapset eivät enää pysty olemaan yhteydessä henkimaailmaan sen jälkeen, kun he astuvat aikuisten maailmaan - menevät ensimmäiselle luokalle kouluun. Muiden ihmisten luoma sosiaalinen paine tappaa mahdollisuuden olla yhteydessä ihmisen kaikkiin aisteihin ja aivot surkastavat pois sen osan, mitä ihminen ei joka päivä mielessään tarvitse. Käykö se järkeen?

Näen siitä huolimatta nuorena sieluna sellaisen elämänhaluisen ja -iloisen yksilön, joka on aina valmis lähtemään jokaiseen seikkailuun. Se arvostaa niin paljon, se haluaa tietää kaiken. Se on loputtoman utelias. Saako ihminen joskus päättää elääkö se enää vai ei oman kuolemansa jälkeen? Haluaako se mukaan loputtomaan limboon, jossa se lopulta tiedostaa ystäväni sanoin kulkevansa mausoleumissa, jossa jokaisella askeleella kuolee jotakin? Aina jokin murskaantuu antaakseen toiselle mahdollisuuden elää - toiset ottavat enemmän kuin ovat ansaittuja saamaan ja toisille annetaan liikaa painoa harteille kantaa.

Onko erilaisten sielujen tarkoituksena opastaa nuorempia poluille, jotta ne voisivat muuttaa maailmaa? Onko niiden tarkoituksena kasvattaa toisiaan erilaisiin tehtäviin, koska jokaisella elävällä olennolla on jokin tehtävänsä tässä suuressa maailmassa ja sen ketjussa. Tuhoamalla tai luomalla jotakin uutta. Miksi ihmisen elämä kestää sen verran kuin kestää ja perhosen elämä kestää korkeimmillaan viikon ajan? Onko siinä enää mitään reilua vai onko sen tarkoitus vain viestittää ihmiselle, että elämän kauneus on lyhyttä ja sitä pitäisi arvostaa? Tehtävä on jo suoritettu tässä ulottuvuudessa loppuun eikä niitä enää tarvita.

Sielut, nuoret ja vanhat, kulkevat käsi kädessä yhdessä. Jos ne katoavat, mitä meistä jäisi jäljelle? Onko meidät luotu elämään jotakin merkityksetöntä tehtävää varten? On vaikea uskoa, että niin suuri systeemi olisi luotu täysin turhaan - ilman minkäänlaista jatkuvuuden lakia tai tarkoitusta. Jatkuvuuden lain takia ihminen muuttuu ilman turvavyötä takapenkillä norsuksi, joka tappaa edessään olevan muutamissa sekunneissa lähtiessään liikkeelle kolarissa. Se sama jatkuvuus ja sen voima, joka pätee kaikessa, mitä me teemme tässä maailmassa.

Tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta ehkä en ole hyväksynyt maailman ominaisuuksia vielä omikseni. Enkelit ovat tunteettomia ja toimivat omien lakiensa mukaan, ihmiset vain uskovat niiden olevan suojelevia olentoja. Enkelit ovat sotureja, ihmiset ovat sotureita omassa elämässään. Sotureita läpi elämän ja niiden vaikeuksien, jotta he oppisivat selviämään vielä tulevista hankaluuksistaan.

Elämä on sotaa. Sen kiertokulku jatkuvuutta.

Ehkä merkityksetöntä, mutta silti niin suurta ja ihmeellistä. 

Valheiden verkko

Kuinka paljon sinä valehtelet?

"Satuta minua totuudella, mutta älä koskaan lohduta minua valheella."

Kun puhutaan totuuden kertomisesta, se usein pelottaa ihmisiä. Kukaan ei halua kuulla totuutta, vaikka joskus toivoisikin sen kuulevansa. Totuus satuttaa. Totuus on paha. Totuus pitäisi tappaa. Valheessa on aina mukavampi elää. On totta, että valheilla saa useammin paljon enemmän ystäviä kuin totuuden kertomisella, mutta ystävyyden laatuun ei parane silloin takertua sen syvemmin. Jos kahden ihmisen välinen ystävyys elää valheesta, valheet kasvattavat ja ruokkivat sitä yhä suuremmaksi. Lopulta huomataan, että kaikki on vain yhtä samaa ja suurta valhetta. Mitään ystävyyttä ei koskaan ole ollutkaan.

Kuinka petetyksi ihminen silloin itsensä tuntee, kun peliä on pelattu jo liian pitkälle verrattuna siihen, että totuus olisi kerrottu heti alussa?

Toisilta valehteleminen tuntuu sujuvan täysin luonnostaan. Toiset eivät tunne minkäänlaisia omantunnon tuskia valheiden kertomisesta kirkkain silmin ja toiset valehtelevat (ainakin omasta mielestään) pakon edessä. Onko sellaista pakkoa olemassakaan, että pitää valehdella toiselle ihmiselle pienimmistäkin asioista? Onko kenenkään todella pakko rakentaa elämänsä valheelle kuin se olisi ainoa totuus, jonka voi muille kertoa?

Mielestäni ei ole. Silti usein nousee esille kysymys siitä, onko pienten valkoisten valheiden kertominen parempi vaihtoehto kuin totuuden kertominen. Sellaisiin kysymyksiin ei ole olemassa absoluuttisia vastauksia, kun ne riippuvat täysin siitä miten ihminen itse käsittää valheen suuruuden tai pienuuden. Mikä on pieni valhe? Mikä on suuri valhe? Mielestäni silloin, jos tietää, että se voi satuttaa toista, todennäköisesti valhe on aika suuri. Entä onko kertomatta jättäminen valehtelua? Ei, jos kyse on jokaisen ruokailun infoamisesta. Jos kuitenkin joudut pohtimaan kuinka voisit välttyä valehtelemasta, ei asian kertomatta jättäminen ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin valehteleminenkaan.

On surullista, että kaikesta huolimatta kaikkein rehellisimmät ihmiset tuntuvat jäävän helposti yksin itsensä kanssa ja he joutuvat miettimään mitä ovat tehneet väärin totuuden kertomalla. Totuuden kertominen on tietenkin suhteellista, koska yhtä ainoaa totuutta tuskin on olemassa vaan niitä riittää maailmassa yhtä useita kuin ihmisiäkin. Totuus on häilyvä, mutta mielipide ei ole. Rehellinen mielipide on ainakin sen sanojan mielestä totuus ja se pitäisi jokaisen hyväksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toinen on väärässä, mutta entä valehteleminen? Sen kyllä oppii ennemmin tai myöhemmin elämässä milloin ihminen ei oikeasti tarkoita sanojaan ja milloin toisinpäin.

Olen usein ihmetellyt, että tässä maailmassa ei silti suorasukaisuudella ja rehellisyydellä pitkälle pötkitä. Maailmassa menestytään useimmiten parhaiten valehtelemalla mahdollisimman paljon. Se on myös tuomio ihmiskunnalle, jonka jäsenten tärkein päämäärä elämässä luulisi olevan vain keskenään toimeen tuleminen. Niin toteaa samalla tavalla Haloo Helsinkikin laulussaan Toiset lähtee, toiset jää: "Täällä käynti kestää sen pienen silmänräpäyksen, joten nosta kasvot ja katso eteenpäin ennen kuin taas toiset lähtee, toiset jää - ne jää tänne yrittämään tulla toimeen keskenään aivan kuin eilenkin, joten katsotaanko huomisen sää?"

Toimeen tuleminen olisi silti luultavasti helpompaa ilman jatkuvaa valehtelemista, johon ihmiskunta on yhtä koulittu kuin nousemaan aamulla sängystä ja pukeutumaan ihan vain siveellisyyden vuoksi. Olitpa sitten menossa työhaastatteluun tai kirjoitat hyvän esseen koulussa, niin ne käskevät valehtelemaan sinua olemaan asioista eri mieltä kuin oikeasti olet ja esittämään itsevarmempaa kuin oikeasti olet. Älä ole rehellinen, se on pahasta. Valehtele, niin sinua silitellään päähän ja sehän on kaikista mukavaa. Jopa se, että selvästi kertoo suureen ääneen valehdelleensa jollekin, on muista ihmisistä hyvä asia, koska kaikkihan sitä tekevät. Miksi mennä moittimaan toista ihmistä valehtelemisesta, kun ei itsekään koskaan tule olemaan umpirehellinen yksilö? Sehän on yhtä mahdotonta kuin haita vastaan taisteleminen jo hukkuneena.

Pitää silti muistaa, että valhe satuttaa aina enemmän kuin totuus. Valheiden koukussa elämme me kaikki, joten mitä tehdä sen pysäyttämiselle?

Eivätkö kaikki sanokin, että he eivät tahtoisi valehdella ja etsivät rehellistä sekä luotettavaa ihmistä vierelleen, joka ei valehtelisi? Sen vuoksi, että he voisivat silloin tuntea itse olevansa turvassa. Satutti totuuden kuuleminen tai ei, siitä selviää silti pienemmällä pahalla kuin todeta eläneensä valheessa läpi koko elämänsä.

Miten silti luottaa kehenkään, jos kaikki vain valehtelevat? Miten voit luottaa kehenkään muuhun, jos et itse koskaan kerro totuutta mistään? Yleensä ihmiset epäilevät toistenkin tekevän eniten sitä, mitä he itsekin tekevät väärin. Jos lopettaa itse valehtelemasta, voi ottaa riskin ja löytää ihmisen, joka ainakin vaikuttaa siltä, että hän ei tekemisistään jatkuvasti syötä valheita.

Mitä muutakaan sitä voisi tehdä kuin yrittää tehdä maailma paremmaksi paikaksi edes sillä, että itse olisi rehellinen?

Joten kuinka paljon sinä valehtelet? Ja miksi? Onko sinun pakko valehdella?
Minun vastaukseni on, että ei ole. Lopeta siis kaivamasta omaa kuoppaasi ja vetämästä muitakin mukaasi valheidesi verkkoon.